Luonnon muotokuvia on valokuvanäyttely, joka koostuu mustavalkoisista
Hanna Ojalan ottamista filmikuvista. Kuvat ovat täysin käsittelemättömiä
otoksia, joissa esiintyy seitsemän ihmistä yhteydessä luontoon, sekä
omaan että ympäröivään, suoraan ja rehellisesti, autuaasti ja alasti. Kuvat
on otettu kesän 2025 aikana eri puolella Suomea.
”Jos saisin valita paikan, jonne syntyisin tässä maailmassa, mikä se olisi?”
Tätä kysymystä pyysin kuvaamiani henkilöitä pohtimaan. Ja yllättävän
nopeasti jokainen tiesi, missä ja millainen se oma sielunmaisema on. Tässä
maisemassa sain etuoikeuden kameroineni todistaa, kun ihminen riisuu
kaiken pois: vaatteet, roolit, odotukset, tavoitteet, häpeän, ja vain
antautuu yhteyteen luonnon ja luontonsa kanssa. Alun arastelun jälkeen
jokaisen kuvattavan kokemus oli hämmästyttävän samanlainen; Aika tuntui
pysähtyvän, olo oli vapautunut, rento ja onnellinen, askel ja sydän olivat
kevyempiä ja silti täydempiä, hymy herkässä.
Sain kamerani kautta todistaa kerta toisensa jälkeen, miten valtavan
kaunis ihminen on täysin omana itsenään. Ja miten sielu astuu kehon
kautta vahvemmin esiin, kun ihminen on yhteydessä luontoon ja taas
toisaalta, miten ollessaan yhteydessä syvemmin itseensä, luonto näyttää
vastaanottavan ihmiskehon aivan erilaisella lempeydellä ja intensiteetillä.
Missä ihmisluonto loppuu ja ympäröivä luonto alkaa vai ovatko ne
loppujen lopuksi saumattomasti yhtä?
Kun ihminen on syvässä yhteydessä itseensä, omaan luontoonsa, voi
tuntea, että ihmisyys on pohjimmiltaan yhteinen kokemus, vaikka jokaisen
oma ilmenemismuoto onkin henkilökohtainen ja ainutlaatuinen.
Luonnon osaset yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka on suurempi ja laajempi
kuin osiensa summa. Se on ikiaikainen ja samalla kiinni juuri tässä
hetkessä. Se on jotain, jota on käsiteltävä arvostaen ja kunnioittaen, sillä
ilman sitä, mitä meistä jää, mitä meille jää. Teknologia, tekoäly, kuvan- ja
kehonmuokkaus loistavat tässä näyttelyssä poissaolollaan – läsnä on vain
lempeän radikaali läsnäolo. Me olemme täällä kaikki yhdessä ja loppujen
lopuksi yhtä.
Valitsin ilmaisukeinoksi nimenomaan filmivalokuvan, sen myötä kun sekä
kuvaajan että kuvattavan täytyy antautua tietyllä tavalla sattumalle,
hetkelle, lopputulosta ei voi kumpikaan täysin kontrolloida. Näyttely on
myös rakkaudellinen läpsäisy nyky-yhteiskunnan uskomattoman tiukkojen
vaatimusten ja odotusten korville; Ihminen, kuten luontokin, saa olla
kaunis juuri omalla tavallaan, ilman muokkaamista, viilaamista tai
höyläämistä. Luonto, kuten kehomme, ovat jotain, jotka tässä ajassa
vaativat yhä päättäväisempää suojelua saada olla rauhassa, kasvaa ja
kehittyä omalla tavallaan ja ajallaan.
Näyttelyn pääosassa ovat tietysti kuvat, mutta kuten luonnossa, ei
kokemus ole kliinisen hiljainen. Näyttelyn taustalla soi luonto- ja
ihmisäänistä sekä elektronisesta musiikista yhdistettyjä äänimaisemia,
jotka olen tarkoitusta varten rakentanut. Tämä tuo näyttelyyn lisää
kokemuksellisuutta, immersiivisyyttä ja interaktiivisuutta, mikä on omiaan
korostamaan yhteyttä – luonnon ja ihmisen välistä sidosta, luonnon välistä
vuoropuhelua ja ihmisten välistä kytköstä. Näyttely esittelee laajasti myös
suomalaisen luonnon eri puolia. Pääosassa ei niinkään ole kuvattavana
ollut ihmiskeho, vaan maiseman ja kehon yhteys. Joten jokaisessa
otoksessa esiintyy paitsi ihminen, myös nimenomaan suomalainen luonto.
